Nettikiusaaja pyysi uhriltaan anteeksi

Kaktu Kuparinen joutui nettikiusaajien uhriksi. "Jonna" oli yksi kiusaajista. Nimettömänä oli helppo kommentoida ilkeästi, varsinkin, kun niin tekivät muutkin, sanoo Jonna nyt.

"Kauheen iso perse sul."

"Sä et varmasti paina alle 50 kg, oot lihonu ihan hirveet määrät. Toivottavasti et mee enää pikkuponeilla. . . . :D"

"Kaktun Futura? Ai niin, kukakohan sillä paskalla jalattomalla ravurinraadolla hyppäsi?"

Ilkeitä kommentteja on mahdotonta laskea. Pelkästään avauksia netin keskustelupalstalle on tehty satoja, arvelee Kaktu Kuparinen, 25.

Kaktulle ilkeillään avoimesti, sillä hänellä on blogi ja YouTube-sivu, joissa hän kertoo hevosestaan Futurasta. Syyskuussa hän kirjoitti tallipäivästä näin: "Futura ei oikein malttanut tänään keskittyä olennaiseen ja oli sen takia aika hankala ratsastaa. Se kyllä liikkui oikein mukavan tuntuisesti, mutta haahuili välillä ihan omiaan."

Viisi vuotta sitten hevonen muutti Kaktun elämän. Kisakentiltä syrjäytetty ravuri oli jo tuomittu makkaratehtaalle, mutta viime hetkellä tuttava vinkkasi hevosesta Kaktulle.

Kaktu hylkäsi opiskeluhaaveet, jotta voisi omistautua hevosen kouluttamiselle. Hän arveli saavansa vertaistukea tutulta keskustelupalstalta. Samalla palstalla hän oli roikkunut jo teini-ikäsestä, saanut kavereitakin. Nyt hän linkitti sinne hevosesta kuvaamiaan videoita.

Se oli virhe.

Pian palstalla kauhisteltiin, onko höveli isä mennyt ostamaan lapselleen huonokuntoisen ravurin. Ehkä joku erehtyi, sillä Kaktu on pienikokoinen, 155 senttiä pitkä.

Kaktu vastasi viesteihin omalla nimellään. Hänestä tuntui tärkeältä oikaista väärät tiedot.

"Aluksi näytti, että keskustelu loppuikin siihen. Mutta sitten keskusteluja tuli lisää, pahimmillaan joka päivä. Huomasin, että ei ollut väliä, mitä sanoin."

Erehdyksistä ei ollut kyse.

"Vaikeinta oli, kun hevoseni sairastui pahasti. Minulla oli iso stressi ja kolmentuhannen euron eläinlääkärilasku. Viesteissä toivottiin Futuran kuolemaa."

Onko järkeä pitää tuollaista hevosta, jos ei ole varaa pyytää ammattiapua? Holtitonta menoa. Jokin on vikana, jos hevonen käyttäytyy noin. Jotenkin siihen tapaan Jonna kirjoitti.

Jonnallakin oli hevonen, mutta se oli juuri saanut rasitusvamman. Ratsastamisesta piti pitää taukoa. Jonnaa harmitti.

Samoihin aikoihin hän törmäsi nettivideoon, jolla pieni, punatukkainen nainen yritti saada riuhtovan hevosen hallintaan. Kirjoituksissaan nainen mainitsi, että hevoseen uppoavat melkein kaikki rahat.
Jonnasta se kuulosti vastuuttomalta.

Nainen julkaisi uusia videoita. Jonna kävi kommentoimassa varmaankin jokaista, aina samaan tyyliin. Tuskin hän olisi vaivautunut, jos olisi ollut ainoa, mutta monet muutkin arvostelivat hevosta ja ratsastajaa nimimerkkien takaa.

"Käsitys oli, että hän on hippi, joka haluaa pelastaa hevosia, vaikka ei olisi varaa", Jonna muistelee.
Jonna käytti YouTubessa nimimerkkiä, joka ei paljastanut hänen henkilöllisyyttään. Se oli tärkeää.

"Kirjoitin aina kotoa, en koskaan koulusta. Koulun koneella olisi ollut vaarana, että joku tunnistaisi. En olisi halunnut sellaista huonoa leimaa."

Miksi keskustelupalstoista ja blogeista on tullut nimettömän ilkeilyn areenoita?

Yhdysvaltalaispsykologi John Suler nimittää ilmiötä verkkoestottomuudeksi. Sulerin mukaan moni meistä unohtaa sosiaaliset pidäkkeensä, kun voimme esiintyä tunnistamattomina netissä. Kun emme voi joutua vastuuseen sanoistamme, tunnemme itsemme vahingoittumattomiksi. Voimme jopa huijata itsemme kuvittelemaan, etteivät ilkeät viestit ole osa todellista persoonaamme.

Lisäksi saatamme luulla alitajuisesti tietävämme, mitä toisen nettikirjoittajan mielessä liikkuu. Kuulemme lukemamme tekstin päässämme, mutta emme kirjoittajan äänellä vaan omallamme.

Siksi jopa toisensa tuntevat ihmiset voivat ajautua verkossa kiistoihin, joihin he eivät kasvotusten joutuisi, jatkaa kanadalainen psykoterapeutti Kali Munro. He luulevat lukevansa viestin juuri niin kuin pitääkin, mutta tosiasiassa heidän tapansa lukea se voi kertoa enemmän heistä itsestään kuin viestin lähettäjästä.

Kerran Kaktu julkaisi videon, jolla hän kertoi suoraan kameraan katsoen siitä, kuinka ikävältä ilkeily tuntuu. Yllättäen video ei juuri kirvoittanutkaan tylyjä kommentteja.

"Äänensävy muuttaa kuvaa toisesta. Kun en aluksi saanut Kaktusta käsitystä, pystyin muodostamaan päässäni oman kuvan ja kommentoimaan sen mukaan", Jonna myöntää.

Suler vertaa näkymättömyyttä verkossa psykoanalyytikon vastaanottoon. Kun psykoanalyytikko asettuu istumaan potilaan katseen ulottumattomiin, potilas ei voi tarkkailla hänen ruumiinkieltään ja avautuu vapautuneemmin. Netissäkään emme tiedä, kurtistiko vastapuoli juuri kulmiaan huolestuneena tai huokaisiko hän alakuloisena. Meiltä puuttuvat pienet vihjeet, joiden perusteella yleensä hillitsemme raivoamme.

Myös nettiviestinnän eriaikaisuus lietsoo estottomuuteen. Keskusteluareenalta voi häipyä heti, kun suorat sanat on paukutettu näkyviin, ja vastapuolen reaktion voi palata kuulemaan, kun se itselle sopii. Itse asiassa koko verkkoelämä voi näyttäytyä pelinä, jossa eivät päde normaalin elämän säännöt.

"Jotkut ystävällisestikin kommentoineet ovat sanoneet suhtautuneensa minuun kuin kuvitteelliseen henkilöön", Kaktu kertoo.

Harmi oman hevosen loukkaantumisesta vaikutti luultavasti siihen, että Jonna otti Kaktun silmätikukseen.

"En tiedä, oliko se viestien ainoa syy, mutta uskon, että se oli taustalla."

Hevosfoorumeilla riidellään, koska aiheena on elävän olennon hyvinvointi, mutta kohde ei voi itse osallistua keskusteluun, Kaktu ja Jonna arvelevat. Tulkinnanvaraisuus jättää tilaa tölvimiselle.

Ilkeily on tavallista myös isovanhempien ja lastenlasten välisiä suhteita käsittelevissä keskusteluissa, kertoo Suomi24-palstaa tutkinut käyttäytymistieteiden dosentti Ilse Eriksson.

"Perhe-elämä ja ihmissuhteet eivät ole aina helppoja, joten ne ovat hyvää maata ilkeilylle."

Usein ilkeys on piilotettua: viesteissä annetaan epäsuorasti ymmärtää, että toinen on esimerkiksi huono kasvattaja.

"Siihen liittyy myös yhteiskunnallinen ilmiö, että se on olevinaan hauskaa. Kun joku kirjoittaa viestiin LOL, siitä tulee muka vitsi."

Mutta missä sitten menee nettikiusaamisen raja? Joku voisi kutsua Jonnan viestejä vain teräväksi kritiikiksi. Hän ei nimitellyt Kaktua tai puuttunut tämän ulkonäköön.

Jonna kuitenkin tietää itse, että hänen tarkoituksenaan oli satuttaa.

"Ei se mitenkään rohkaisevaa ollut, vaan arvostelua ja nälvimistä."

Kaktun mitta tuli täyteen, kun nimettömät kirjoittajat väittivät hänen satuttavan hevosta tahallaan. Hän pyysi apua nettipoliisilta. Poliisin mukaan kyse ei kuitenkaan ollut kunnianloukkauksesta, ja bloggaajaa kehotettiin vain kestämään.

Kaktusta se ei ole ihan reilua.

"Bloggaus ja muu sosiaalinen media ovat nykypäivää, normaalia arkea. Netti on väline, jossa hoidetaan koko ajan enemmän asioita. Ei sinne voi naputtaa mitä sylki suuhun tuo."

Silti hän ei haluaisi rajoittaa nimettömänä esiintymistä, edes omassa blogissaan. Syynä on seikka, jota Suler kutsuisi hyväntahtoiseksi estottomuudeksi.

"99 prosenttia anonyymien viesteistä on mukavia. Joskus aihe voi olla arka, ja nimettömänä ihmiset voivat kertoa omista kokemuksistaan. Siitä syntyy hyviä keskusteluja."

Jossain vaiheessa Jonna huomasi, ettei hän ollut arvostellut Kaktua pitkään aikaan. Oikeastaan hän oli alkanut pitää tyypistä, joka pani hanttiin ilkimyksille.

"Pääsin lähemmäs sitä, millainen henkilö hän on. Huomasin, että hän on hirveän samanlainen kuin minäkin: Avoin, pirteä, positiivinen. Ja sanoo asiat suoraan."

Sähköposti oli ensin hetken mielijohde, ja Jonna empi sen lähettämistä pari viikkoa. Viime vuoden huhtikuussa hän klikkasi viestin matkaan, omalla nimellään.

"Itse kuuluin joskus Futuran ostaessasi siihen kastiin, joka katsoi teitä vähän sormien välistä ja kauhistellen. Saatoin jopa kommentoida teitä ilkeästi YouTubessa. – – Haluan pyytää anteeksi ja kannustaa eteenpäin."

Kaktu muistaa sähköpostin vieläkin, niin harvinainen se oli. Ja Jonna muistaa vastauksen.

"Mukava kuulla, että käsityksesi on muuttunut. Anteeksipyyntö hyväksytty."

Jonnan nimi on muutettu.

Lähteet: Eriksson, I. (2013): Tukea vai ilkeilyä keskustelupalstalla? Aikuiskasvatus 3/2013;
Suler, J. (2004): Psychology of Cybespace: The Online Disinhibition effect;
Munro, K. (2002): Conflict in Cybespace: How To Resolve Conflict Online.

Essi Lehto

Teksti on julkaistu hs.fi-sivustolla 10.10.2013